Pinottu metsä

Jokin siinä pienessä peltojen syleilemässä metsässä tuntui aavemaiselta. Ehkä se oli ne hylätyt maatalouskoneet ja homeiset pyöröpaalit metsän laidalla. Ehkä outo penkkirivi metsätien reunalla. Tai ne parikymmentä räkättirastasta, jotka pöläytin lentoon tienpohjalta. Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaan tuli kummallinen ränsistynyt mökki, mietin takaisin kääntymistä. Mutta ne yli satavuotiaat kuuset, paksu sammalpeite ja sikin sokin lojuvat lahopuut saivat kuitenkin jatkamaan tutkimusretkeä. Löysin laudanpätkistä kyhätyn vaappuvan tornin, lahopuista pinottuja aidanpätkiä, maaliroiskeita siellä ja täällä, paksun kelon kyljessäkin. "No ainakaan tätä metsää ei olla heti kaatamassa." Uppouduin tutkimaan lahoa maapuuta ja rungolta kurottavia limasieniä. Kun lopulta nostin katseeni, metsä tuijotti minua takaisin. En koskaan ollut pitänyt valkohäntäkaurista erityisen jylhänä eläimenä, mutta tuskin muulla sanalla voisi kuvailla tätä kyseistä vankkasarvista yksilöä, joka tarkkaili minua hievahtamatta viereisen metsäkumpareen päältä.

Sellainen oli viimesyksyinen ensikohtaamiseni tämän vanhan kuusikon kanssa. Niitä kohtaamisia ei ehtinyt kertyä kovinkaan montaa. Jokunen kuitenkin. Sieniretki ja muutama kunhan-vain-retki. Kamera oli tarkoitus ottaa mukaan keväällä, sitten kun olisi taas vehreää ja valoisaa. Nyt ainoiksi kuviksi jäivät puupinot jossain, missä vielä kuukausi sitten oli varjoisa metsänreuna. Ei sitä vieläkään käsitä, ettei metsää enää ole. Että vuosikymmeniä tilalla on rikottu ja ruhjottu maisema, eikä ainakaan vuosisatoihin oikeaa metsää. Ja että samanlaisia ja hienompiakin metsiä hakataan tässä maassa tänäänkin. Lähes poikkeuksetta viimeistä puuta myöten, niin kuin tämäkin. Hakattiin eilen ja hakataan huomenna, viime viikolla ja ensi vuonna. Eikä aina edes rahan takia vaan koska 

"niin kuuluu tehdä".

Kuusivanhukset

Koivut pinossa

Haavat omassaan

Kelokasa

Raita oli lajiteltu risukasaan

 Oli siitä metsästä jo aiemminkin kannettu pois lahopuuta. Tämän pidemmälle niitä ei oltu jaksettu viedä.

Jäädä saivat: satukirjojen pesäkolo kääpämarkiisilla ja huojuen ensimmäistä talvimyrskyä odottavat kukkulan männyt.

Suojellaan suot!

Miten aivan vasta tehtävässään aloittanut, ympäristöpolitiikassa ilmeisen kokematon ympäristöministeri voi tuosta noin vain ylikävellä suuren joukon asiantuntijoita, ilmoittaa että vuosien työ on tehty väärin ja jäädyttää laajapohjaisen työryhmän huolella valmisteleman soidensuojeluohjelman toteutuksen? Siinä ajatuksia viime päiviltä. Eihän tämä nyt näin voi mennä!

Suoluonnon arvostus ei ole Suomessa ollut järin korkealla kai koskaan. On yli 5 miljoonaa hehtaaria ojitettua suota, yhteiskunnan vankka tuki turpeen tuotannolle ja kaivossuunnitelmia Natura-alueiden soille. Suolajien uhanalaisuuskehitys on hyvin huolestuttavaa. Erityisen huono tilanne on Etelä-Suomessa, jossa lähes kaikki suotyypit on arvioitu alueellisesti uhanalaisiksi. Soiden suojelulla on siis kiire. Suokukko, rahkahopeatäplä, suoneidonvaippa, pikkukihokki ja muut soiden uhanalaiset ansaitsevat parhaan mahdollisen suojelualueverkoston. Sellaisen, jota maan parhaat suotuntijat ovat vuosia valmistelleet. Sellaisen, jossa suojeluhehtaarit kohdistetaan niin että vähillä suojeluun osoitetuilla varoilla saatava hyöty luonnon monimuotoisuudelle on mahdollisimman suuri.

Luonto-Liitto käynnisti perjantaina #suojellaansuot -kampanjan, jossa vaaditaan ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasosta huolehtimaan soidensuojelun täydennysohjelman toteutuksesta hallitusohjelmassa sovitulla tavalla. Kampanjan tiimoilta kävin taas kuvausretkellä pienellä, ojien ympäröimällä lähisuolla, sillä samalla jolta edellisenkin postauksen kuvat ovat peräisin. Aamuaurinko sai pakkasyön vielä kuuralla peittelemän suon kimaltelemaan ja jäiset karpalot yhdistettyinä jäisessä suossa rämpisestä pikkuhiljaa kylmettyneisiin varpaisiin antoivat varsin jäis... pirteän alun päivälle.

P.S. Täällä voit myös allekirjoittaa vetoomuksen soiden suojelun puolesta

Sieniä ja seittejä

Syksyinen suo leiskuu punaisena, keltaisena, vihreänä, ruskeana, tuoksuvana ja läpimärän loiskuvana.

Kohta on karpaloaika!

Vesi kielellä, suoretki mielellä!

Sukellus sumuun

Sumu on maisemakuvauksessa loputtoman kiehtova elementti. Se valikoi valmiiksi kuvan kannalta olennaiset kohteet, ja toisaalta vähintään yhtä kiinnostavaa, kuin se mitä kuvassa näkyy, on se mikä jää näkymättömiin. Lintujen syyslaulusta helisevä äänimailma ja pellon laidan kahisevat ja rytisevät pensaikot kertovat ettet suinkaan seiso sakean sumun peittämän peltoaukean edessä yksin.

Nämä kuvat olen ottanut kolmelta melko pikaiselta kuvausretkeltä, osittain samoista maisemista. Jokaisena aamuna sumun luonne, valot, värit ja tunnelma ovat olleet varsin erilaisia - kahta samanlaista sumua tuskin onkaan!

Saappaiden alla sammalmatto

"Mitä useammin metsässä käy ja mitä kauemmin siellä viihtyy, sitä paremmin ihminen voi."