keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Pinottu metsä



Jokin siinä pienessä peltojen syleilemässä metsässä tuntui aavemaiselta. Ehkä se oli ne hylätyt maatalouskoneet ja homeiset pyöröpaalit metsän laidalla. Ehkä outo penkkirivi metsätien reunalla. Tai ne parikymmentä räkättirastasta, jotka pöläytin lentoon tienpohjalta. Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaan tuli kummallinen ränsistynyt mökki, mietin takaisin kääntymistä. Mutta ne yli satavuotiaat kuuset, paksu sammalpeite ja sikin sokin lojuvat lahopuut saivat kuitenkin jatkamaan tutkimusretkeä. Löysin laudanpätkistä kyhätyn vaappuvan tornin, lahopuista pinottuja aidanpätkiä, maaliroiskeita siellä ja täällä, paksun kelon kyljessäkin. "No ainakaan tätä metsää ei olla heti kaatamassa." Uppouduin tutkimaan lahoa maapuuta ja rungolta kurottavia limasieniä. Kun lopulta nostin katseeni, metsä tuijotti minua takaisin. En koskaan ollut pitänyt valkohäntäkaurista erityisen jylhänä eläimenä, mutta tuskin muulla sanalla voisi kuvailla tätä kyseistä vankkasarvista yksilöä, joka tarkkaili minua hievahtamatta viereisen metsäkumpareen päältä.


Sellainen oli viimesyksyinen ensikohtaamiseni tämän vanhan kuusikon kanssa. Niitä kohtaamisia ei ehtinyt kertyä kovinkaan montaa. Jokunen kuitenkin. Sieniretki ja muutama kunhan-vain-retki. Kamera oli tarkoitus ottaa mukaan keväällä, sitten kun olisi taas vehreää ja valoisaa. Nyt ainoiksi kuviksi jäivät puupinot jossain, missä vielä kuukausi sitten oli varjoisa metsänreuna. Ei sitä vieläkään käsitä, ettei metsää enää ole. Että vuosikymmeniä tilalla on rikottu ja ruhjottu maisema, eikä ainakaan vuosisatoihin oikeaa metsää. Ja että samanlaisia ja hienompiakin metsiä hakataan tässä maassa tänäänkin. Lähes poikkeuksetta viimeistä puuta myöten, niin kuin tämäkin. Hakattiin eilen ja hakataan huomenna, viime viikolla ja ensi vuonna. Eikä aina edes rahan takia vaan koska 
"niin kuuluu tehdä".

Kuusivanhukset

Koivut pinossa

Haavat omassaan

Kelokasa

Raita oli lajiteltu risukasaan

 Oli siitä metsästä jo aiemminkin kannettu pois lahopuuta. Tämän pidemmälle niitä ei oltu jaksettu viedä.



Jäädä saivat: satukirjojen pesäkolo kääpämarkiisilla ja huojuen ensimmäistä talvimyrskyä odottavat kukkulan männyt.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti