Uusi blogi

Kun aikoinaan halusin valokuvata enemmän ja paremmin, perustin tämän kuvablogin. Nyt haaveissa on retkeillä enemmän ja miksei paremminkin, joten retkiblogin perustaminen oli luonnollisesti se loogisin ratkaisu. Uusi retkeily-teemainen blogini löytyy täältä .

Liskokset

Kesällä saimme seurata sisiliskon poikasten varttumista kotipihalla. Aina auringon paistaessa ne lököttelivät samassa paikassa etupihan kivellä tai puisella kaiteella. Näennäisesti seesteisen elämän hurjista puolista kertoivat useat joukosta bongatut hännättömät liskot, jotka yleensä vilahtivat salamana pensaiden kätköihin havaittuaan jonkun lähestyvän.

Kevättä maassa

Joka vuosi ne on kuvattava uudestaan. 

Sinisenä läikehtivät metsänpohjat ja valkovuokkomatot. 

Mieluiten ilta-auringossa, rastaiden sekakuoron säestämänä. 

Ja joka vuosi niistä ja kaikesta tästä ympäröivästä keväästä pakahtuu 

aivan yhtä lujasti.

Poroja

Pääsiäisenä himoittiin samoja latuja. Porot ja minä.

Högsåra

Luonto-Liiton talvipäivät järjestettiin tänä vuonna Saaristomerellä, Högsåran saarella. Navakka pohjoistuuli, joka pyöritti saaren tuulimyllyjä ja hiljensi lintujen kevätmuuton, taisi tosin olla ainut vähänkään talveen viitannut merkki näiden talvipäivien aikana. 

Aamuihin jäi muuten varsin tiiviin ohjelman ohella aikaa myös retkeilyyn, kuvaamiseen ja keväisen saariston fiilistelyyn. Siitä olikin kulunut jo ihan liikaa aikaa kun olin viimeksi ollut saaristossa ja painanut poskeni merituulen piiskaaman käppyräisen kalliomännyn kaarnaan.

Ehdin myös oman työpajan vetämiseltä kuokkimaan hetkeksi Ritva Kovalaisen  ja Sanni Sepon hienoon poliittisen metsävalokuvauksen työpajaan. Tämän kuvan otin ihmisen ja luonnon suhdetta tutkivan "mielen tila" -tehtävänannon ja kuvan etualalla näkyvän hohkasammalmättään inspiroimana.

Sunnuntaiaamuun mahtui myös seesteisen tyyntä veden pintaa. Jostain kuului teeri, mereltä erottui vaimeaa haahkojen mouruamista. Saarella kaikui harmaapäätikan huuto ja laulurastas harjoitteli jo kevätkonserttiaan.

Etsi kuvasta sydämen muotoon kasvanut jäkälä.

Tyyni poukama ja kaksi allia, jotka eivät tosin mahtuneet kuvaan.

Pinottu metsä

Jokin siinä pienessä peltojen syleilemässä metsässä tuntui aavemaiselta. Ehkä se oli ne hylätyt maatalouskoneet ja homeiset pyöröpaalit metsän laidalla. Ehkä outo penkkirivi metsätien reunalla. Tai ne parikymmentä räkättirastasta, jotka pöläytin lentoon tienpohjalta. Viimeistään siinä vaiheessa kun vastaan tuli kummallinen ränsistynyt mökki, mietin takaisin kääntymistä. Mutta ne yli satavuotiaat kuuset, paksu sammalpeite ja sikin sokin lojuvat lahopuut saivat kuitenkin jatkamaan tutkimusretkeä. Löysin laudanpätkistä kyhätyn vaappuvan tornin, lahopuista pinottuja aidanpätkiä, maaliroiskeita siellä ja täällä, paksun kelon kyljessäkin. "No ainakaan tätä metsää ei olla heti kaatamassa." Uppouduin tutkimaan lahoa maapuuta ja rungolta kurottavia limasieniä. Kun lopulta nostin katseeni, metsä tuijotti minua takaisin. En koskaan ollut pitänyt valkohäntäkaurista erityisen jylhänä eläimenä, mutta tuskin muulla sanalla voisi kuvailla tätä kyseistä vankkasarvista yksilöä, joka tarkkaili minua hievahtamatta viereisen metsäkumpareen päältä.

Sellainen oli viimesyksyinen ensikohtaamiseni tämän vanhan kuusikon kanssa. Niitä kohtaamisia ei ehtinyt kertyä kovinkaan montaa. Jokunen kuitenkin. Sieniretki ja muutama kunhan-vain-retki. Kamera oli tarkoitus ottaa mukaan keväällä, sitten kun olisi taas vehreää ja valoisaa. Nyt ainoiksi kuviksi jäivät puupinot jossain, missä vielä kuukausi sitten oli varjoisa metsänreuna. Ei sitä vieläkään käsitä, ettei metsää enää ole. Että vuosikymmeniä tilalla on rikottu ja ruhjottu maisema, eikä ainakaan vuosisatoihin oikeaa metsää. Ja että samanlaisia ja hienompiakin metsiä hakataan tässä maassa tänäänkin. Lähes poikkeuksetta viimeistä puuta myöten, niin kuin tämäkin. Hakattiin eilen ja hakataan huomenna, viime viikolla ja ensi vuonna. Eikä aina edes rahan takia vaan koska 

"niin kuuluu tehdä".

Kuusivanhukset

Koivut pinossa

Haavat omassaan

Kelokasa

Raita oli lajiteltu risukasaan

 Oli siitä metsästä jo aiemminkin kannettu pois lahopuuta. Tämän pidemmälle niitä ei oltu jaksettu viedä.

Jäädä saivat: satukirjojen pesäkolo kääpämarkiisilla ja huojuen ensimmäistä talvimyrskyä odottavat kukkulan männyt.

Joulu Vähä-Lohijärvellä

Yhdeksän aikuista, neljä lasta, neljä sukupolvea, neljä kieltä, 12 kilometriä lähimpiin katuvaloihin ja viikon kestäneet paukkupakkaset - joulupäivät olivat melkoista hulinaa, mutta vastapainoksi riitti myös täydellistä hiljaisuutta pakkasen purressa poskia ja kohmettaessa sormia. Oli hitaita hiihtoretkiä, tähtiä, revontulia, poroja ja niin hienoja kuuran koristelemia maisemia.